Deepfake on tekoälyllä luotu kuva, video tai äänitiedosto, jonka tarkoituksena on käyttää kopioitavan henkilön persoonallisuutta oikeudetta hyväksi. (Artikkelin avaava kuva on tehty tekoälyllä Googlen Whisk -palvelulla.) Vaikka ilmiö on tekniikan kehittyessä korostunut, niin ihmisten persoonan käytöstä on pitkä oikeuskäytäntö ja lainsäädäntö suojaa jo nykyisellään henkilön kuvaa ja ääntä.
Suuremmassa kuvassa on hyvä huomata, että tekoälyyn liittyvät oikeudelliset haasteet jakautuvat kahteen päälinjaan. Ensimmäinen koskee laajojen kielimallien (LLM) koulutusdataa ja sitä, onko miljoonien tekijänoikeudella suojattujen teosten käyttö (haravointi) koulutuksessa sallittua. Tähän liittyvät muun muassa GEMA v. OpenAI ja Getty v. Stability AI -tapaukset, joissa mallin ei ole tarkoitus tuottaa identtistä kopiota, vaan jotain uutta.
Toinen, yhä ajankohtaisempi linja koskee deepfake-teknologiaa ja kaupallista imitaatiota. Siinä ensisijainen tarkoitus on nimenomaan kopioida olemassa oleva henkilö – tämän ääni, kasvot tai tyyli – ja ratsastaa tämän tunnettuudella. Tuoreet oikeustapaukset Saksassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa osoittavat yhteneväisesti, että perinteinen tekijänoikeus tai tavaramerkit antavat tähän heikon suojan. Sen sijaan tuomioistuimet ovat turvautuneet yksilönsuojaan: persoonallisuusoikeuksiin, julkisuusoikeuksiin ja sopimusoikeuteen.
1. Saksa: Lehmann v. YouTuber
Saksassa tuomioistuimet ovat syksyllä ahkeroineet tekoälykysymysten parissa. Berliinin II aluetuomioistuin (Landgericht Berlin II) antoi elokuussa 2025 tuomion, jossa Saksan tunnetuimman ääninäyttelijän, Manfred Lehmannin (mm. Bruce Willisin ääni), ääntä oli kloonattu tekoälyn avulla ja käytetty luvatta YouTube-videoissa. Vastaaja, 190 000 tilaajan kanavan ylläpitäjä, käytti ääntä poliittisissa satiirivideoissa, jotka ohjasivat liikennettä hänen verkkokauppaansa. Tapauksesta uutisoi muun muassa The IPKat -blogi.
Kanne ei perustunut tekijänoikeuteen, vaan Saksan perustuslaista johdettuun yleiseen persoonallisuusoikeuteen (saks. Allgemeines Persönlichkeitsrecht). Tuomioistuin katsoi, että äänen tunnistettavuus on ratkaisevaa, ei sen tekninen tuotantotapa. Oikeuden mukaan vastaaja käytti ääntä kaupallisesti houkutellakseen yleisöä ja loi harhaanjohtavan mielikuvan, että Lehmann tukisi videoiden sanomaa.
Tuomioistuin ei käyttänyt perusteluissaan sanaa deepfake vaan korosti ”assosiaatiosekaannuksen” (Zuordnungsverwirrung) merkitystä:
”Entscheidend ist die durch die gezielt herbeigeführte Ähnlichkeit der Stimmen hervorgerufene Zuordnungsverwirrung, aufgrund deren Betrachter denken können, der Sybchronsprecher der deutschen Stimme … habe der Verwendung seiner Stimme für die Vertonung der Videos zugestimmt.”
(Ratkaisevaa on tarkoituksellisesti luodun äänten samankaltaisuuden aiheuttama assosiaatiosekaannus, jonka vuoksi katsojat voivat olettaa, että saksalaisen äänen ääninäyttelijä… olisi antanut suostumuksensa äänensä käyttämiseen videoiden ääniraidalla.) (Landgericht Berlin II, 2 O 202/24, s. 5)
Oikeus hylkätsi vastaajan ”minulla oli lupa koska ostin lisenssin” puolustuksen, koska tekoälypalvelun tarjoajalla ei koskaan ollut ollut Lehmannin suostumusta äänen kloonaamiseen. Tuomioistuin tuomitsi vastaajan maksamaan 4 000 euron korvauksen ”fiktiivisenä lisenssimaksuna” (fiktive Lizenzgebühr). Tämä vastaa suomalaista oikeuskäytäntöä, jonka mukaan tekijänoikeushyvityksenä loukkaajan tulee maksaa hinta, joka laillisilla markkinoilla teoksen käytölle olisi ollut.
2. Yhdysvallat: Lehrman & Sage v. Lovo, Inc.
Heinäkuussa 2025 New Yorkin eteläisen piirin tuomioistuin antoi päätöksen hyvin samankaltaisessa asiassa. Kaksi ammattimaista ääninäyttelijää, Paul Lehrman ja Linnea Sage, haastoivat tekoäly-yritys Lovon oikeuteen. Lovo oli palkannut heidät freelance-alusta Fiverrin kautta tuottamaan ääninäytteitä harhaanjohtavilla perusteilla, väittäen näyttelijöille aiottua käyttöä ”sisäiseksi” tai ”akateemiseksi”. Todellisuudessa Lovo käytti näytteitä tekoälymallinsa kouluttamiseen ja alkoi myydä kantajien äänillä luotuja klooneja kaupallisessa palvelussaan.
Kuten Saksassa, myös Yhdysvalloissa perinteiset immateriaalioikeudet osoittautuivat tehottomiksi. Tuomari J. Paul Oetken hylkäsi kantajien tekijänoikeus- ja tavaramerkkiväitteet. Päätöksen mukaan tekijänoikeus suojaa vain tiettyä tallennetta, ei äänen ”abstraktia laatua”. Kanne sai kuitenkin jatkua kahdella muulla perusteella: sopimusrikkomus (Lovo oli valehdellut käytön tarkoituksen) ja New Yorkin osavaltion julkisuusoikeus (Right of Publicity, N.Y. Civil Rights Law § 50-51).
Tuomioistuin tiivisti lopputuloksen, joka on muistuttaa Saksan Lehmann-tapausta:
”Ultimately the Court concludes that, for the most part, Plaintiffs have not stated cognizable claims under federal trademark and copyright law. However, that does not mean they are without a remedy. Rather, claims for misappropriation of a voice, like the ones here, may be properly asserted under Sections 50 and 51 of the New York Civil Rights Law, which, unlike copyright and trademark law, are tailored to balance the unique interests at stake. Plaintiffs also adequately state claims under state consumer protection law and for ordinary breach of contract.”
->Lopulta tuomioistuin toteaa, että kantajat eivät ole suurimmalta osin esittäneet uskottavia vaatimuksia liittovaltion tavaramerkki- ja tekijänoikeuslakien nojalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heillä olisi oikeussuojakeinoa. Pikemminkin äänen väärinkäyttöä koskevat vaatimukset, kuten tässä, voidaan asianmukaisesti esittää New Yorkin siviilioikeuslain pykälien 50 ja 51 nojalla, jotka – toisin kuin tekijänoikeus- ja tavaramerkkilaki – on räätälöity tasapainottamaan vaakalaudalla olevia ainutlaatuisia intressejä. Kantajat esittävät myös riittävät vaatimukset osavaltion kuluttajansuojalain ja tavallisen sopimusrikkomuksen perusteella.
(SDNY, 24-CV-3770, JPO, s. 1)
3. Suomi: Pääkkönen v. Lähde & CO Oy
Suomessa on ratkaistu rinnakkainen, samaan ydinongelmaan pureutuva tapaus. Kesäkuussa 2025 Helsingin hovioikeus antoi (ei vielä lainvoimaisen) tuomionsa Jasper Pääkkösen ja alusvaateyhtiö Lähde & CO Oy:n välisessä riidassa (”Kalsarikäräjät”, S 23/2115). Tapauksessa ei ollut kyse tekoälyn luomasta deepfake-kloonista, vaan todellisen, podcast-vierailun yhteydessä kuvatun materiaalin luvattomasta käytöstä laajassa valtakunnallisessa TV-, radio- ja internetmainoskampanjassa.
Oikeudellinen perusta oli kuitenkin sama kuin deepfake-tapauksissa. Hovioikeus katsoi, että yhtiöllä ei ollut brändilähettilässopimuksen tai muun suostumuksen perusteella oikeutta käyttää Pääkkösen nimeä, kuvaa ja ääntä. Koska tekijänoikeuslaki ei soveltunut, suoja löytyi vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, eli lakiin kirjaamattomasta persoonallisuusoikeudesta:
”Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että henkilön valokuvan käyttäminen mainoksessa tai yleisemmin taloudellisessa toiminnassa edellyttää hänen suostumustaan ja että luvattomasta käytöstä on suoritettava kohtuullinen korvaus (KKO 1940 I 10, KKO 1982 II 36, KKO 1986 II 131, KKO 1989:62 sekä Helsingin hovioikeus 18.5.2007 nro 1619…)” (Helsingin HO, S 23/2115, s. 9)
Vastaaja on hakenut asiassa korkeimmalta oikeudelta valituslupaa.
4. Analyysi: Korvaustasot ja markkina-arvo
Vaikka Pääkkönen-tapaus ei koskenut tekoälyä, se tarjoaa Suomen kontekstissa hyvän vertailukohdan sille, miten persoonallisuusoikeuksien loukkaamisesta seuraava korvaus määritetään.
Saksan tuomioistuin määritti Lehmannin fiktiiviseksi lisenssimaksuksi 4 000 euroa. Helsingin hovioikeus sen sijaan arvioi korvauksen Pääkkösen markkina-arvon perusteella. Hovioikeus kuuli asiantuntijoina muun muassa Jare ”Cheek” Tiihosta ja Joonas Wörliniä, jotka arvioivat vastaavan kampanjan arvoksi satoja tuhansia euroja. Hovioikeus päätyi tuomitsemaan Pääkkösen vaatiman 300 000 euron korvauksen täysimääräisenä.
”Hovioikeus katsoo, ettei sillä ole aihetta arvioida Pääkkösen markkina-arvoa toisin kuin Virtanen, Tiihonen ja Wörlin ovat tehneet. Ottaen huomioon lisäksi mainoskampanjan laajuus ja sisältö sekä muut seikat hovioikeus katsoo, että Pääkkösen vaatimaa 300.000 euroa voidaan pitää kohtuullisena korvauksena mainoskampanjasta.” (Helsingin HO, S 23/2115, s. 11)
On huomattava, että yksi hovioikeuden tuomareista jätti eriävän mielipiteen korvauksen määrästä ja olisi arvioinut kohtuulliseksi korvaukseksi 150 000 euroa. Pääkkösen saama korvaus on joka tapauksessa täysin eri mittaluokassa kuin Saksassa tuomittu 4 000 euroa. Toisaalta ääninäyttelijän parin minuutin Youtube-video ja eturivin näyttelijän laaja mainoskäyttö ovat käyttötapana myös kovin erilaisia.
5. Muita deepfake -tyylisiä tapauksia
Nämä tuomiot ovat osa laajempaa ilmiötä, jossa julkisuuden henkilöiden identiteettiä hyödynnetään kaupallisesti ilman lupaa.
- Scarlett Johansson joutui julkisesti vaatimaan OpenAI:ta poistamaan ”Sky”-äänen, joka muistutti hämmentävän paljon hänen ääntään Her-elokuvassa, varsinkin kun yhtiön toimitusjohtaja oli viitannut elokuvaan. OpenAI kiisti yhteyden mutta poisti äänen.
- Suomalaisessa Föhr-tapauksessa (MT 1996:25) tunnetun meteorologi Juha Föhrin imitoiminen ja näköishahmon käyttö autoliikkeen mainoksessa katsottiin sopimattomaksi menettelyksi. Markkinatuomioistuimen (nykyisin markkinaoikeus) tapausta ei löydy enää verkosta, sillä Finlex on julkaissut vanhoja ratkaisuja valikoiden.
- Alankomaissa F1-kuljettaja Max Verstappenin näköishahmoa käytettiin luvatta pikaruokaketjun mainosvideossa, mikä katsottiin Verstappenin julkisuuskuvan luvattomaksi kaupalliseksi hyödyntämiseksi.
- Suomessa THL:n Hanna Nohynekin kasvot ja ääni on valjastettu luvattomasti deepfake-videoilla lääkehuijausmainoksiin.
6. Johtopäätökset
Analyysi osoittaa, että tekoälyn oikeudelliset haasteet on jaettava kahteen koriin. Ensimmäisessä ovat laajat kielimallit (GEMA, Getty), joiden tarkoitus on luoda uutta, vaikka ne joskus loukkaavatkin tekijänoikeuksia ”muistamalla” lähdeaineistoa.
Toisessa korissa ovat deepfake– ja imitaatiotapaukset (Lehmann, Lovo, Johansson), joiden ensisijainen tarkoitus on nimenomaan kopioida olemassa oleva henkilö ja hyödyntää tämän mainetta.
Jälkimmäisessä ryhmässä perinteinen tekijänoikeuslaki on osoittautunut kankeaksi, koska se suojaa alkuperäistä tallennetta, ei äänen tai tyylin abstraktia laatua. Siksi puolustuslinja onkin muodostunut Saksan persoonallisuusoikeuden (Lehmann), Yhdysvaltain julkisuusoikeuden ja sopimusrikkomuksen (Lovo) sekä Suomen lakiin kirjaamattoman persoonallisuussuojan (Pääkkönen) varaan.
Jostakin syystä lainsäätäjä on saanut ajatuksen siitä, että aukko lainsäädännössä olisi ilmeinen. Tämän vuoksi lainsäätäjät eri maissa pyrkivät nyt kiireesti paikkaamaan sitä. Tästä esimerkkeinä ovat Tanskan hanke tekijänoikeuslain laventamiseksi sekä Tennesseen osavaltiossa Yhdysvalloissa säädetty ELVIS Act, joka päivitti julkisuusoikeuden nimenomaisesti kattamaan tekoälyllä tuotetut ääni-imitaatiot ja deepfake-huijaukset. Viime aikoina jaetut tuomiot ovat kuitenkin osoittaneet, että henkilön ääntä ja kuvaa suojataan tehokkaasti ilman erillisiä tekoälylakeja. Näyttäisi, että tämän vuoksi ei uutta lakia myöskään Suomeen tarvita.