Offline-lataus ei ole yksityistä kopiointia (C-496/24) – kasettimaksun tulevaisuus

Iskulause kiersi 1980-luvun alussa levyjen sisäkansilla. Brittiläinen äänilevyteollisuuden järjestö BPI lanseerasi kampanjan vuonna 1981, ja sen tunnuksena oli kasetin silhuetista muotoiltu pääkallo ristikkäisine luineen. Viesti oli suora: tyhjä kasetti ja kaksoiskasettisoittimet olivat musiikkiteollisuudelle eksistentiaalinen uhka. Recording Industry Association of America (RIAA) levitti samaa viestiä Yhdysvalloissa.

Elokuvateollisuus otti saman linjan. Motion Picture Association of America (MPAA) johtaja Jack Valenti todisti Yhdysvaltain edustajainhuoneen kuulemisessa 12.4.1982 videonauhurin (VCR) aiheuttamasta vaarasta:

I say to you that the VCR is to the American film producer and the American public as the Boston strangler is to the woman home alone.

Valenti kutsui videonauhuria ”lumivyöryksi” ja ”tsunamiksi” ja ennusti elokuvateollisuuden ”vuotavan verta”, jollei kongressi rajoita VCR:n käyttöä. Toisin kuin Valenti ennusti, videokotimarkkinoista tuli elokuvastudioiden merkittävin tulovirta seuraavien kahden vuosikymmenen ajaksi.

Suomessa tähän huoleen vastattiin kasettimaksulla. Se säädettiin vuonna 1984. Perustelu oli helppo ymmärtää: kotikopioinnista aiheutuu haittaa tallennemyynnille. Kun kuluttaja äänitti radiosta tai LP-levyltä musiikkia C-kasetille, kaupasta ostetun tyhjän kasetin hintaan sisältyi korvaus tekijälle. Vuonna 2001 maksuista kertyi noin 9 miljoonaa euroa, ja järjestelmä laajeni CD-R-levyihin, MP3-soittimiin ja tallentaviin digibokseihin. Tekijänoikeuslaki siis sallii teosten kopioimisen yksityiseen käyttöön ilman tekijän lupaa. Lainsäätäjä päätti korvata tästä sallitusta kopioinnista aiheutuvan haitan tallennemyynnille hyvityksellä. Se ei siis ole sanktio tai korvaus laittomasta lataamisesta tai kopioinnista, vaan korvaus laillisesta yksityisestä kopioinnista.

Suunta kääntyi 2010-luvulla. Kertymä putosi alle 3 miljoonaan euroon vuoteen 2014 mennessä, kun fyysisten tallennusvälineiden myynti hiipui. Hallitus ratkaisi ongelman siirtämällä hyvityksen valtion budjettiin lailla 1171/2014. Taso asetettiin 11 miljoonaan euroon, ja Suomi jäi ainoaksi EU-maaksi, jossa hyvitys maksetaan verovaroista laitemyynnin sijaan. Kevään 2024 kehysriihessä hallitus puolitti määrärahan 5,5 miljoonaan euroon.

Juuri tämä leikkaus käynnisti Harengon selvityksen. Opetus- ja kulttuuriministeriö asetti hänet elokuussa 2024 arvioimaan, pitäisikö Suomen palata laitekohtaiseen järjestelmään. Selvitys valmistui helmikuussa 2025 ja esitti maksun palauttamista matkapuhelimiin, tietokoneisiin, tabletteihin ja muihin tallennuslaitteisiin. Tavoiteaikataulu oli 1.1.2027.

C-496/24 osuu tähän valmisteluun. Tuomion johtopäätökset eivät ole sovitettavissa yhteen Harengon selvityksen oletusten kanssa.

Tuomion asetelma

Hollantilaiset tekijänoikeusjärjestöt vaativat HP:ltä ja Delliltä yksityisen kopioinnin hyvitystä tietokoneiden myynnistä. Vaatimus kohdistui nimenomaan offline-lataustoimintoon, jota suoratoistopalvelut tarjoavat tilaajilleen. Hollannin tuomioistuimet hylkäsivät vaatimuksen kahdessa instanssissa, ja korkein oikeus pyysi EU-tuomioistuimelta ennakkoratkaisua.

Tuomion kohdissa 15 ja 16 EU-tuomioistuin kuvaa offline-latauksen tekniset piirteet. Palveluntarjoaja valitsee tallennuspaikan laitteen muistista. Käyttäjä ei voi siirtää sisältöä, nähdä sitä sovelluksen ulkopuolella tai vaikuttaa salaukseen. Tilauksen päättyessä kopio poistuu automaattisesti. Oikeudenhaltija säilyttää määräysvallan koko ajan.

Tämä tekninen asetelma on C-496/24:n analyysin perusta. Käyttäjä ei hallitse tiedostoa kuten aikanaan C-kasettia. Se ei ole hänen omistuksessaan vaan palveluntarjoajan lyhytaikainen palvelu, joka hyödyntää käyttäjän laitteen tallennustilaa palvelimen kovalevyn sijaan.

Analyysin kaksi reittiä samaan lopputulokseen

flowchart TD
    A[Yksityinen kopiointi] --> B{Mihin teko kuuluu?}
    B -->|3 artikla:<br/>yleisölle välittäminen<br/>esim. offline-lataus| C[Lisenssi kattaa]
    B -->|2 artikla:<br/>kappaleen valmistaminen| D{Yksityisen kopioinnin<br/>edellytykset täyttyvät?}
    C --> E[Ei hyvitysmaksua]
    D -->|Ei: DRM tai<br/>palveluntarjoajan kopio| E
    D -->|Kyllä: käyttäjä hallitsee<br/>ei-DRM-kopiota| F[Mahdollinen<br/>hyvitys]

    style E fill:#DCE5CF,color:#1C2716
    style C fill:#DCE5CF,color:#1C2716
    style F fill:#374230,color:#FFFFFF

Ensimmäinen reitti – yleisölle välittäminen. Tuomioistuin nojaa Tom Kabinet -ratkaisuun (C-263/18). Yleisölle välittäminen edellyttää välittämistoimea ja yleisöä. Tilauspalvelu tarjoaa saman teoksen määräämättömälle tilaajajoukolle, ja offline-toiminto on osa tätä välittämistä (kohta 36). Yksityisen kopioinnin rajoitus koskee vain kappaleen valmistamista, joten tietoyhteiskuntadirektiivin 2001/29/EY 3 artiklan piirissä olevaan tekoon hyvitysmaksu ei sovellu (kohta 38).

Toinen reitti – käyttäjä ei ole kopion tekijä. Vaikka teko silti luokiteltaisiin kappaleen valmistamiseksi, yksityisen kopioinnin edellytykset eivät täyty. Palveluntarjoaja valmistaa kopion ja hallinnoi sitä (kohta 44). Julkisasiamies Szpunarin mukaan käyttäjä hyötyy rajoituksesta vain, jos hän hallitsee lähdekopiota ensin itse. Lisäksi oikeudenhaltijan kontrollissa oleva DRM-suojattu kopio ei voi olla yksityistä kopiointia, koska siihen on annettu lupa lisenssillä eikä siitä aiheudu hyvitettävää vahinkoa (kohta 47).

Lisenssimaksu syrjäyttää hyvitysmaksun. Kolmas ennakkoratkaisukysymys koski lisenssimaksun ja hyvitysmaksun suhdetta. Tuomioistuin vahvisti Padawan-ratkaisusta (C-467/08) tutun linjan: kahta korvausta samasta käytöstä ei peritä. Jos oikeudenhaltija on antanut teknisesti suojatulle kopioinnille lisenssin, erillinen hyvitysmaksu jää pois.

Offline-lataus ei myöskään aiheuta taloudellista haittaa. Se on osa maksullista tilauspalvelua, joka tuottaa oikeudenhaltijalle tuloja. Jokainen offline-lataus on kassavirtaa tukevaa liiketoimintaa, ei vahingollista kopiointia. Yksityisen kopioinnin hyvitysjärjestelmän koko logiikka perustuu päinvastaiseen oletukseen: korvaus maksetaan siitä, että kopiointi vähentää oikeudenhaltijan tuloja.

Mitä yksityistä kopiointia enää jää?

Oikeaa yksityistä kopiointia jää yllättävän vähän. Vapaasti hallittavissa oleva kopio ei-DRM-suojatusta lähteestä on arkielämässä harvinainen tilanne: TV-tallennin tallentaa lineaarilähetyksen, joku rippaa vielä hankkimiaan CD-levyjä, nettiradion ohjelma jää paikalliselle levylle.

OKM:n vuosittaiset kopiointitutkimukset vahvistavat kehityksen. Taloustutkimuksen lokakuussa 2025 julkaiseman selvityksen mukaan 661 000 suomalaista kopioi musiikkia tai videota yksityiseen käyttöön. Vuonna 2024 luku oli 709 000 ja vuonna 2020 peräti 941 000. Kopioivien määrä on lähes puolittunut viidessä vuodessa, ja C-496/24:n jälkeen jäljelle jäävästä volyymista merkittävä osa on lisenssillä suojattua käyttöä, joka ei lukeudu yksityiseksi kopioinniksi.

flowchart TD
    A[Kuluttajan tallentaminen<br/>nykypäivänä] --> B[Suoratoistopalvelun<br/>offline-lataus]
    A --> C[TV-ohjelma digiboksille<br/>tai nauhoituspalveluun]
    A --> D[CD-levyn rippaus<br/>puhelimelle]
    A --> E[Nettiradion<br/>tallennus]
    A --> F[Materiaalin syöttö<br/>tekoälypalveluun]

    B --> G[Yleisölle välittämistä<br/>C-496/24]
    C --> H[Yksityistä kopiointia]
    D --> H
    E --> H
    F --> I[Tilapäinen kopio<br/>tai TDM, ei yksityistä<br/>kopiointia]

    style G fill:#DCE5CF,color:#1C2716
    style H fill:#374230,color:#FFFFFF
    style I fill:#DCE5CF,color:#1C2716

Harengon selvityksen pohja murenee

Harengon selvitys rakentuu oletukselle, että yksityistä kopiointia tapahtuu edelleen laajasti matkapuhelimilla, tietokoneilla ja tableteilla. Laskentapohjana käytetään Taloustutkimuksen 2023 kopiointitutkimusta, jossa suoratoistopalveluiden offline-lataukset on luokiteltu yksityiseksi kopioinniksi. Luovat ry:n tilaama ja FCG:n Pasi Holmin laatima selvitys arvioi tältä pohjalta kopioinnin vuosittaisen haitan 46 miljoonaksi euroksi.

Harenko itse on arvioinut hyvityksen kohtuulliseksi määräksi 14–15 miljoonaa euroa, offline-kopiointia lukuun ottamatta. Offline-kopiointi on hänen selvityksessään siis erityiskysymys, jonka asemaa pohditaan erikseen. C-496/24 antaa tähän pohdintaan selkeän vastauksen: offline-kopiot suoratoistopalveluista eivät ole yksityistä kopiointia lainkaan.

C-496/24 poistaa merkittävän osan tästä luvusta. Siltä osin kuin tallennus tapahtuu lisenssillä suojatuissa palveluissa, siitä ei aiheudu direktiivin tarkoittamaa vahinkoa. Kopiointitutkimus on käytännössä tehtävä uudestaan niin, että lisenssipohjainen striimauskopiointi erotetaan muusta kopioinnista ja haitta lasketaan vain jäljelle jäävästä osasta.

Teknologian kehitys vie pohjaa laskentamallilta entisestään. Kynnenpäänkokoinen microSD-muistikortti vetää nykyisin teratavun dataa. Uusissa tietokoneissa ei ole enää edes optista asemaa CD- tai DVD-levyn lukemiseen, mutta Harengon ehdotus kohdistaisi hyvitysmaksun juuri näihin laitteisiin tallennuskapasiteetin perusteella. Tallennuskapasiteetin ja tekijänoikeushaitan välinen yhteys on ohut jo lähtökohtaisesti – C-496/24 tekee siitä entistä ohuemman.

Budjettirahoituksen poliittinen haavoittuvuus

Vuoden 2015 siirto budjettipohjaiseen rahoitukseen irrotti hyvityksen laitekaupan volyymeistä mutta altisti sen toisenlaiselle paineelle. Budjettimääräraha on vuosittaisen päätöksenteon kohteena, ja talouden kiristyessä se on helposti leikattavien erien joukossa. Vuoden 2024 puolituspäätös osoittaa tämän konkreettisesti.

Kun julkisen talouden tasapainottaminen jatkuu, kulttuurimäärärahat ovat heikossa asemassa sosiaali- ja terveysmenojen sekä puolustusmenojen rinnalla. Paine palauttaa hyvitys laitemyynnin piiriin kasvaa kehysriihi kerrallaan. Laitemaksu on poliittisesti näkymättömämpi kuin budjettimääräraha, koska se ei vaadi vuosittaista eduskuntakäsittelyä. Harengon selvitys vastaa myös tähän rakenteelliseen ongelmaan, joka on todennäköisesti sysännyt koko selvitystyön liikkeelle.

Laskun lopullinen maksaja ei kuitenkaan muutu. Laitevalmistaja tai maahantuoja siirtää hyvityksen hintaan, ja sen kantavat kuluttajat sekä laitteita hankkivat yritykset. Ero budjettirahoitukseen on lähinnä kirjanpidollinen. Rakenteellinen paine viittaa siihen, että siirto takaisin laitepohjaiseen malliin on lähivuosina todennäköinen, riippumatta siitä, miten C-496/24:n aiheuttamia haasteita lopulta käsitellään.

Jatkovalmistelu on jumissa

Opetus- ja kulttuuriministeriön alkuperäisen aikataulun mukaan Harengon selvityksen jatkovalmistelusta piti päättää syksyllä 2025. Päätöstä ei ole tehty huhtikuuhun 2026 mennessä. Marraskuussa 2025 kansanedustaja Miapetra Kumpula-Natri (sd.) ensimmäisenä allekirjoittajana jätti kirjallisen kysymyksen KK 363/2025 vp yksityisen kopioinnin hyvitystä koskevan lakimuutoksen etenemisestä. Tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie on todennut, että ratkaisu ”lopulta löytyy”, mutta valmistelu vaatii yhä merkittävästi lisäselvityksiä.

C-496/24 tekee alkuperäisen 1.1.2027-aikataulun saavuttamisesta ilmeisen vaikeaa. Tuomio edellyttää kopiointitutkimuksen rakenteen uudistamista, haittalaskelman kohdistamista ja maksun tason sopeuttamista pienempään laskentapohjaan. Hallitus joutuu joko lykkäämään aikataulua tai perustelemaan, miksi uusi järjestelmä perustuu laskelmalle, joka ei ota tuomiota huomioon. Jälkimmäinen reitti johtaisi todennäköisesti uuteen ennakkoratkaisupyyntöön suomalaisesta tuomioistuimesta.

Vaihtoehtoisena reittinä nykyinen budjettipohjainen malli voidaan säilyttää ja sen taso kiinnittää tutkimuksen mukaiseen todelliseen haittaan. Oikeudellisesti tämä on yksinkertaisempi reitti. Sen poliittinen kestävyys on edellisessä luvussa kuvattujen paineiden varassa. Kumpikaan reitti ei poista vaatimusta arvioida haittaa realistisesti muuttuneen EU-oikeuskäytännön valossa.

Omistamisen aikakausi on ohi

C-496/24 ei ole vain yksittäinen tulkintaratkaisu. Se kertoo siitä, että koko sisältöteollisuuden jakelulogiikka on muuttunut. 2000-luvun alusta lähtien mediakenttä on rakennettu sen oletuksen varaan, että kuluttajalla on jatkuva verkkoyhteys ja pääsy suoratoistopalveluihin. Kuluttajan ei tarvitse enää omistaa tai kopioida teoksia omalle laitteelleen, koska teokset ovat aina saatavilla pilvestä.

Muutos ei ole tapahtunut sattumalta. Musiikki- ja elokuvateollisuus on vuosikymmenen ajan rakentanut järjestelmällisesti lisensointi- ja jakeluinfrastruktuuria, joka tekee omistamisesta tarpeettoman. Spotify, Apple Music, Netflix, Disney+, Yle Areena – kaikki perustuvat samaan logiikkaan. Myös musiikki- ja elokuvamyynnin tilastot kertovat samaa: fyysisten äänitteiden ja tallenteiden osuus on marginaalinen, ja digitaaliset ostot (iTunes, Google Play) ovat pääosin korvautuneet tilauspohjaisilla palveluilla.

Kasettimaksu on syntynyt aikana, jolloin kuluttaja rakensi oman musiikkikokoelmansa tallentamalla teoksia kaseteille, CD-R-levyille tai myöhemmin MP3-soittimeen. Se oli haitan karkea mittari aikakaudella, jolloin kopiointi saattoi korvata teoksen ostamisen. Tällainen korvaussuhde ei enää toimi. Kuluttaja ei tänään valitse ”kopioinko vai ostanko”, vaan ”tilaanko vai en tilaa”. Suoratoistopalveluiden tilauksesta tilitetyt rojaltit ovat se mekanismi, jolla oikeudenhaltijoille maksetaan.

Entä tekoäly?

Voisi houkutella ajatella, että kuluttajien tekoälyyn syöttämä aineisto – uutisartikkelit, kirjallisuuden kappaleet, kuvat, musiikki – olisi uusi yksityisen kopioinnin muoto, joka oikeuttaisi laajennettuun hyvitykseen. Tämä ei pidä paikkaansa oikeudellisesti. Aineiston syöttäminen pilvipalveluun kysymyksen kontekstiksi ei ole tietoyhteiskuntadirektiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan tarkoittamaa yksityistä kopiointia. Kyse on pikemminkin tilapäisestä kappaleen valmistamisesta (direktiivin 5 artiklan 1 kohta) tai – tekoälyyritysten käytön näkökulmasta – tiedonlouhinnasta, jonka asema on säännelty erikseen DSM-direktiivin 2019/790 3 ja 4 artikloissa.

Tämä juridinen erottelu vahvistaa kasettimaksun ajallista ongelmaa. Tekijänoikeudellisesti merkittävin käytön muutos ei tapahdu kuluttajien laitteilla vaan pilvessä ja tekoälymalleissa. Sitä sääntelee oma EU-lainsäädäntönsä, joka rakentuu toimijoiden opt-out-oikeuksille, ei laitevalmistajille kohdistettaville maksuille. Laitekohtainen yksityisen kopioinnin hyvitysjärjestelmä ei kosketa tätä kehitystä edes teoriassa. Se yrittää mitata haittaa mittarilla, joka on suunniteltu C-kasettien aikakaudelle.

Onko kasettimaksusta syytä luopua?

Kasettimaksu täytti tarkoituksensa aikana, jolloin fyysisten tallennusvälineiden markkina oli merkittävä ja kopiointi korvasi ostamista. Se venytettiin CD-R:ään, MP3-soittimeen ja digiboksiin, ja vuonna 2015 se irrotettiin laitekaupasta budjettiin, kun laitemyynnin volyymit eivät enää riittäneet. Nyt myös laskentapohjan ydin – yksityinen kopiointi – on DRM-suojatun suoratoiston aikakaudella pääosin muuta kuin hyvitysmaksuun oikeuttavaa kopiointia.

C-496/24 vahvistaa tämän oikeudellisesti. OKM:n kopiointitutkimukset vahvistavat sen tilastollisesti. Markkinoiden kehitys vahvistaa sen liiketoiminnallisesti. Harengon ehdotus yrittää rakentaa uuden maksun pohjalle, joka on jo siirtynyt muualle.

Realistinen vaihtoehto Suomen lainvalmistelulle on arvioida, onko kasettimaksu ylipäätään enää tarkoituksenmukainen järjestelmä. Nykyisen budjettimallin alasajo yhdistettynä lisensointirakenteisiin luottamiseen on lainsäädännöllisesti siistein ratkaisu. Se edellyttää kuitenkin poliittista valintaa, johon tekijänoikeusjärjestöjen vastustus asettaa merkittävän esteen. Vaihtoehtoisesti järjestelmää voidaan ylläpitää, mutta silloin sen taso on sidottava realistiseen haittaan – joka C-496/24:n jälkeen on murto-osa aiemmin esitetyistä luvuista.

Kasettimaksun 40 vuoden kaari on elänyt teknologian mukana. Kertymä nousi 2000-luvun alun huippuvuosiin, jolloin kopiointia tehtiin runsaasti tyhjille kaseteille ja CD-R-levyille. Kopioinnin merkitys laski 2010-luvulla tallennusvälineiden myynnin hiipuessa, ja maksu siirrettiin budjettiin 2015 ja puolitettiin 2024. C-496/24 siirtää järjestelmää seuraavaan vaiheeseen, jossa myös oikeudellinen perusta hyvitysmaksulle on aiempaa kapeampi.

Kirjoittajasta

Herkko Hietanen on tekijänoikeusjuristi, joka on nauhoittanut ensimmäiset mix-tape C-kasettinsa radiosta 1980-luvun alussa.