Takaisin blogiin

Marimekko vs. Perkele: Parodia, brändinorkkiminen ja sananvapaus

Kun suomalainen sisu tiivistyy Perkele-huutoon ja ikoninen design-kassi saa uuden, räävittömän ilmeen, on soppa valmis. Tekijänoikeusjuristi sukeltaa syvälle Marimekon ja pienen Kaamos Companyn väliseen kiistaan, jossa punnitaan sananvapautta, brändin suojaa ja luovuuden rajoja.
Päiväys
Aiheet Riidanratkaisu, Tavaramerkki, Tekijänoikeus
Kirjoittanut Herkko Hietanen

On taas se aika kesästä, kun uutisissa keskustellaan immateriaalioikeuksista. Tällä kertaa salolainen pienyritys Kaamos Company on ajautunut törmäyskurssille designjätti Marimekon kanssa. Kaamos valmisti Marimekon ikonista logokassia muistuttavan ”Perkele”-kassin. Tämä saa tekijänoikeusjuristin heräämään kesälomaltaan, sillä jutussa on useita kiinnostavia näkökulmia. Riita ja sen ratkaisu antaa mahdollisuuden pohtia perustavanlaatuisia kysymyksiä sananvapaudesta, parodian rajoista ja siitä, milloin brändin suojelu muuttuu luovuuden tukahduttamiseksi.

Erityisen ironiseksi tapauksen tekee Marimekon oma, ei niin tahraton, menneisyys. Vuonna 2013 paljastui, että yhtiön ylistetty ”Metsänväki”-kuosi oli kopio ukrainalaistaiteilija Maria Prymatšenkon teoksesta ”Rotta matkalla”. Marimekko joutui tuolloin itse plagiointisyytösten kohteeksi, pyyteli anteeksi ja sopi asian. Nyt, vuosia myöhemmin, yhtiö asettuu itse tekijänoikeuspoliisin rooliin ja käyttää resurssejaan pienyrittäjän painostamiseen, mikä asettaa heidän nykyiset toimensa vähintäänkin kaksinaamaiseen valoon. Mutta onko suurilla brändeillä edes vaihtoehtoa?

Brändin Valvonta: Välttämättömyys vai Ylilyönti?

On tärkeää ymmärtää, miksi suuret brändit toimivat kuten toimivat. Marimekko ja Moomin Characters Oy Ltd ovat Suomen tunnetuimpia kulttuurisia vientituotteita, ja niiden brändien arvo on valtava. Tämä arvo ei ole syntynyt itsestään, vaan se perustuu vuosikymmenten työhön ja erittäin taitavaan ja johdonmukaiseen brändin hallintaan, johon kuuluu olennaisena osana immateriaalioikeuksien aktiivinen valvonta. Tavaramerkkioikeudessa vallitsee periaate, jota voisi kutsua ”use ir or lose it” -säännöksi. Jos tavaramerkin haltija ei aktiivisesti puutu merkkinsä luvattomaan käyttöön, se riskeeraa merkkinsä erottamiskyvyn heikkenemisen ja pahimmillaan sen muuttumisen yleisnimeksi, jolloin oikeudellinen suoja katoaa kokonaan.

Tästä näkökulmasta Marimekon on pakko reagoida säilyttääkseen brändinsä vahvana. Tässä tapauksessa yhtiö ei kuitenkaan lähtenyt julkiseen oikeustaisteluun, vaan valitsi strategisesti pehmeämmän lähestymistavan. Yhteydenotto lakimiesten kautta ja sovintoratkaisun hakeminen oli tehokas tapa saavuttaa päämäärä – ”Perkele”-kassin poistuminen markkinoilta – ilman oikeudenkäynnin tuomaa negatiivista julkisuutta ja riskejä. Marimekon toiminta heijastaa harkittua brändinhallintastrategiaa, mutta se ei poista kysymystä siitä, oliko toimi oikeutettu itse tapauksen juridiset ansiot huomioiden. Mitä olisi tapahtunut, jos asia olisi edennyt oikeuteen?

Syväsukellus tekijänoikeuteen: Itsenäinen teos, parodia ja uusi tekijänoikeuslaki

Marimekon vaatimukset Kaamos Companya kohtaan ovat juridisesti heikolla pohjalla, kun asiaa tarkastelee yksin tekijänoikeuden kannalta. Kyse ei luultavasti olisi tekijänoikeuden loukkauksesta, vaan sallitusta luovasta työstä, jolle lainsäätäjä on antanut entistä vahvemman suojan. Tekijänoikeuslain monimutkainen maailma ansaitsee perusteellisemman tarkastelun, jotta ymmärrämme, oliko Kaamos Companyn toiminta tekijänoikeudellisesti laillista.

Perinteisesti suomalainen oikeuskäytäntö on arvioinut parodian suojaa tekijänoikeuslain 4.2 §:n kautta, joka koskee vapaata muunnelmaa. Tämän säännöksen mukaan henkilö, joka olemassa olevaa teosta vapaasti muuttaen saa aikaan uuden ja itsenäisen teoksen, saa tähän uuteen teokseen oman, alkuperäisestä riippumattoman tekijänoikeuden.

”Perkele”-kassi on lähes oppikirjaesimerkki tällaisesta vapaasta muunnelmasta, sillä se ei näyttäisi ottavan alkuperäisestä teoksesta tekijänoikeudella suojattua elementtiä sellaisenaan. On epäselvää onko Marimerkon käyttämä vanhan kirjoituskoneen fontti tekijänoikeuden suojaama ja onko Kaamoksella ollut sen käyttöön lupa vai ovatko he käyttäneet saman kaltaista toista fonttia.

Marimekko sana, kassi, siinä oleva kirjoitustyyli, logojen ylivuoto reunan yli ja ympäri tai kassien värit eivät mitkään saa tekijänoikeuden suojaa. (katso myös TN 2009:2). Logokasseja on lähes jokaisella valmistajalla. Perkelekassi lainaa Marimekon kassien yleisen tyylin sekä estetiikan ja luo uuden, humoristisen ja kantaaottavan sisällön, mikä on juuri sitä itsenäistä luomistyötä, jota laki on aina suojannut. Tällaiseen itsenäiseen teokseen alkuperäisellä oikeudenhaltijalla ei ole kielto-oikeutta.

Oikeudellinen tilanne muuttui Suomessa jälkiperäisiä tekijöitä suosien vuonna 2023, kun EU:n DSM-direktiivin myötä tekijänoikeuslakiin lisättiin nimenomainen parodiaa koskeva rajoitussäännös. Kuten Mikko Hoikka tuoreessa artikkelissaan (Lakimies 2/2025) toteaa, parodiavapaus on nyt jäsenvaltioita velvoittava, ei vain vapaaehtoinen poikkeus. Tämä lakimuutos tarkoittaa, että parodian ei enää tarvitse puolustautua ainoastaan väittämällä olevansa ”uusi ja itsenäinen teos”, vaan parodia on nyt itsessään lakiin kirjattu tekijänoikeuden rajoitus. Teos voisi siis olla selkeästikin epäitsenäinen muunnelma, mutta sen käyttö on silti sallittua, jos se täyttää parodian tunnusmerkit. ”Perkele”-kassin asema on tämän lakimuutoksen myötä entistä vahvempi, sillä vaikka joku väittäisi sen olevan liian lähellä alkuperäistä ollakseen vapaa muunnelma, se on kiistatta parodia.

Muumit: Toinen aktiivinen IPR-poliisi suomilaaksossa

Marimekko ei ole suinkaan ainoa suomalainen toimija, joka vartioi mustasukkaisesti immateriaalioikeuksiaan. Toinen, vähintään yhtä tunnettu esimerkki on Moomin Characters Oy Ltd, joka hallinnoi Tove Janssonin luomaa Muumi-maailmaa. Muumien oikeudenhaltija on tunnettu johdonmukaisen tiukasta linjastaan, mitä tulee hahmojen luvattomaan käyttöön. Oikeudenhaltija on usein perustellut toimintaansa tarpeella suojella Janssonin taiteellista perintöä ja brändin integriteettiä.

Tämä tiukka linja on johtanut lukuisiin tilanteisiin, joissa Muumi-hahmoja parodisesti tai satiirisesti käyttäneet tahot ovat joutuneet oikeudenhaltijan hampaisiin. Esimerkiksi Imagen julkaisema, paljon huomiota herättänyt kuva sadomasokistisiin asusteisiin puetusta Muumipeikosta on täydellinen esimerkki tästä jännitteestä.

Gemini antaa ilmoituksen siitä, että Muumeihin on vaikea liittää sadomasokismia. Tällainen yllätyksellisyys ja uusien merkitysten yhdistäminen on osa parodian luonnetta, jossa uusi teos kääntää ympäri alkuperäisen teoksen arvot.

Vaikka kuva on selkeästi parodiaa eikä pyri kilpailemaan virallisten Muumi-tuotteiden kanssa, se käyttää suojattua hahmoa tavalla, joka on kaukana alkuperäisestä, lempeästä kontekstista. SadomasoMuumit olivat kansikuvissa edistämässä lehden myyntiä. Niillä oli selkeä kaupallinen tarkoitus. Moomin of Finland näyttää, miten syvälle kansalliseen identiteettiin uponneet hahmot ja brändit muuttuvat kulttuurisiksi ikoneiksi, joita yleisö haluaa käyttää oman ilmaisunsa välineenä. Oikeudenhaltijan näkökulmasta kyse on hallitsemattomasta ja mahdollisesti vahingollisesta käytöstä, kun taas sananvapauden näkökulmasta kyse on oikeutetusta kulttuurisesta kommentaarista. Miten vastaavia tilanteita on sitten arvioitu virallisissa elimissä?

Katso myös Jussi Kari: https://iprinfo.fi/artikkeli/meemit-ja-muumit-uusi-parodiaoikeus

Lehmät laitumella: Tekijänoikeusneuvoston linjaus parodiasta

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Marimekkoon liitetty design joutuu parodisen tarkastelun kohteeksi. Erittäin valaiseva on tekijänoikeusneuvoston lausunto (TN 2017:4), joka koski Miina Äkkijyrkän Marimekolle suunnittelemaa kuuluisaa lehmäkuosia. Tapauksessa norjalaistaiteilija Bjarne Melgaard käytti Äkkijyrkän lehmähahmoja omissa maalauksissaan ja asetti ne omasta mielestään uuteen, provosoivaan kontekstiin.

Äkkijyrkkä katsoi, että hänen oikeuksiaan oli loukattu, mutta tekijänoikeusneuvosto oli asiasta eri mieltä. Neuvosto perusteli kantaansa sillä, että vaikka Melgaardin teoksissa oli selvä viittaus alkuperäisiin lehmähahmoihin, ne olivat uusia ja itsenäisiä teoksia, koska niiden konteksti ja tarkoitus olivat täysin erilaiset. Tekijänoikeusneuvosto totesi Melgaardin teokset parodioiksi ja siten sallituiksi vapaiksi muunnelmiksi, jotka eivät loukanneet Äkkijyrkän tekijänoikeutta.

Neuvoston lausunto antaa aihetta kritiikkiin. Teoksesta on vaikea löytää parodiatarkoitusta ainakaan yhtä teosta katsomalla. Laajemmassa kontekstissa Melgaard on tehnyt myös Muumeja esittäviä töitä, jotka olivat näytillä galleriassa. Galleriassa teossarjan konteksti oli ymmärrettävä, mutta tämä konteksti hukkuu, kun lehmätaulu roikkuu yksin designhotellin aulassa.

Tavaramerkkioikeus: Brändin suojelu vastaan sananvapaus

Tekijänoikeudellinen tarkastelu ei riitä. Marimekolla on kattava joukko tavaramerkkejä, jotka antavat sille myös suojaa kolmansia vastaan luvattomalta merkin käytöltä. Marimekon reaktiota ei voi sivuuttaa pelkkänä kiusantekona, sillä tunnettujen brändien täytyy aktiivisesti valvoa tavaramerkkejään. Kysymys siirtyykin tavaramerkkioikeuden puolelle, missä punnittavaksi tulevat brändin laimentaminen ja maineen norkkiminen. Laajalti tunnetut tavaramerkit nauttivat laajennettua suojaa, ja niiden käyttö voidaan kieltää, vaikka sekaannusvaaraa ei olisikaan, jos käyttö epäoikeutetusti hyödyntää merkin mainetta tai on haitaksi sen erottamiskyvylle.

Marimekon näkökulmasta argumentti on selkeä: ”Perkele”-kassi laimentaa heidän brändiään yhdistämällä sen kirosanaan, mikä on haitallista heidän perheystävälliselle imagolleen. Lisäksi he voivat katsoa kassin norkkivan Marimekon luomaa mainetta ja tunnistettavaa tyyliä saadakseen kaupallista hyötyä. Tämä on legitiimi huoli kenelle tahansa brändinomistajalle, joka on investoinut vuosia ja miljoonia brändinsä rakentamiseen.

Kaamos Companyn näkökulmasta parodialla on kuitenkin hyväksyttävä syy käyttää tunnettua merkkiä. Sen tarkoitus ei ole hyötyä kaupallisesti sekaannuksesta, vaan kommentoida ja kritisoida kulttuurista ilmiötä. Sananvapaus ja taiteellinen vapaus ovat perusoikeuksia, jotka oikeuttavat parodian, ja kun parodia on aitoa, se ei ole ”epäoikeutettua” hyödyntämistä.

Itse katson, että vaikka brändin suojaaminen on tärkeää, se ei voi olla absoluuttinen oikeus, joka kumoaa sananvapauden. ”Perkele”-kassi on selvästi aitoa parodiaa, ja tällaisessa tilanteessa sananvapauden ja taiteellisen ilmaisun tulee nauttia vahvempaa suojaa kuin brändin oikeuden kontrolloida kaikkea siihen liittyvää keskustelua. Miten tuomioistuimet ovat sitten suhtautuneet tällaiseen kaupalliseen parodiaan?

Wunderboy-tapaus: Parodian rajat kaupallisessa käytössä

Tavaramerkkioikeuden ja parodian välistä jännitettä valottaa erinomaisesti markkinaoikeuden ratkaisusarja asiassa, jossa ikonisen Wunder-Baum-hajukuusen oikeudenhaltija haastoi Justimus-huumoriryhmän oikeuteen ”Wunderboy”-kappaleen ja oheistuotteiden vuoksi. Vaikka Justimuksen parodiaan perustuva puolustus oli riittävän vahva estämään väliaikaisen kiellon myöntämisen (MAO:628/15), lopullisessa pääasiaratkaisussa (MAO:374/16) markkinaoikeus päätyi toisenlaiseen lopputulokseen. Tuomioistuin katsoi, että Justimus oli loukannut Wunder-Baumin laajalti tunnettuja tavaramerkkejä.

Markkinaoikeus totesi, että Justimus-ryhmän toiminta oli ylittänyt sallitun parodian rajat. Vaikka itse musiikkikappale ja -video olivat luonteeltaan parodisia, Wunderboy-nimen ja kuusipuun muodon käyttö fyysisissä oheistuotteissa (hajukuuset) ja musiikkituotteiden laajamittaisessa markkinoinnissa katsottiin tavaramerkin maineen epäoikeutetuksi hyväksikäytöksi. Tuomioistuin teki siis tärkeän eron: parodinen ilmaisu itsessään voi olla sallittua, mutta kun se valjastetaan kaupallisten tuotteiden myyntiin ja markkinointiin tavalla, joka hyödyntää toisen brändin tunnettuutta, ylitetään tavaramerkkioikeuden asettama raja. Markkinaoikeuden ratkaisussa lähestytään Yhdysvaltojen tuomioistuimen fair use -punnintaa, jossa teoksen kaupallinen käyttö yksi parodianpoikkeuksen harkintaperusteista. Yhdysvalloissa kaupallinen parodia voi olla myös sallittua (katso Acuff rose v Campbell).

Lopputulos: Vahvemman oikeus vai oikeus ja kohtuus?

Parodiakysymyksiin erikoistuneena tekijänoikeusjuristina ja, kyllä, myös usean Marimekon kangaskassin omistajana, näen tämän tapauksen monisyisenä vyyhtenä, jossa ei ole helppoja vastauksia. Yhtäältä meidän on ehdottomasti turvattava oikeudenhaltijoiden, kuten Marimekon, mahdollisuus suojata omaisuuttaan ja brändiään suoralta kopioinnilta. Ilman suojaa luova työ ei ole taloudellisesti kannattavaa, ja se kuihtuu.

Toisaalta meidän on yhteiskuntana hyväksyttävä, että parodia, myös kaupallinen sellainen, on olennainen osa taiteellista vapautta ja tervettä kulttuurista keskustelua. Tekijänoikeuden suoja ei voi olla niin absoluuttinen, että se tukahduttaa kritiikin ja kommentoinnin.

Emme halua antaa oikeuksia logokasseihin vain yhdelle yritykselle.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa Marimekko näyttää ylittäneen rajan ja käyttäneen isomman oikeuttaan pienempää vastaan tilanteessa, jossa sen oikeudellinen perusta oli vähintäänkin kyseenalainen. Tällainen käytös on omiaan rapauttamaan yleistä kunnioitusta tekijänoikeuksia kohtaan. Kun suuri ja arvostettu toimija käyttää oikeuksiaan tavalla, joka koetaan epäreiluksi, se heikentää koko järjestelmän legitimiteettiä. Tämä puolestaan vahingoittaa pitkällä aikavälillä myös Marimekon kaltaisia yrityksiä, jotka ovat riippuvaisia vahvasta ja kunnioitetusta IPR-suojasta.

Kirjoittaja on tekijänoikeusjuristi, joka erikoistunut parodiakysymyksiin. Hänellä on jostain syystä päässyt kertymään tavanomaista enemmän Marimekon kangaskasseja, mutta ei vielä yhtään Perkelekassia.

Lähteet: